Blogissa on tarkoitus tulevaisuudessa esitellä seurassamme vaikuttavia ja harrastavia henkilöitä.
Aluksi haastatteluun pääsivät oman seuran tuomarit, jotka myös
kouluttavat. Heistä ensimmäisenä haastateltavaksi pääsi Petteri Kerminen.
Petteri |
Kertoisitko
kuka olet ja mitä teet? Miten olet päätynyt lajin pariin?
Olen
Petteri Kerminen, kohta 47v. Koulukseltani olen LVI-insinööri ja
tietotekniikan DI. Arkityössäni valvon kaarinalaisten rakennusten
LVI-asioita sekä vastaan samalla alalla kaupungin omasta
rakennuttamistyöstä.
Agilityn
pariin johkaannuin vuonna 2004 silloisen puolisoni aloittaessa
agilityharrastustaan.
Mitä
koiria sinulla on ja millä koiralla kisaat nyt?
Minulla
on kohta 11-vuotias kooikerhondje Bitti. Viime keväänä Bitti
sairastui haimatulehdukseen, jonka lääkityksen vuoksi
agilitytreenit ja -kilpailut ovat Team Bitterin osalta nyt historiaa.
En siis treenaa enkä kisaa agilityssa tällä hetkellä.
Mitä
hyviä puolia haluaisit tuoda esille koirissasi?
Bitti
on ollut äärimmäisen kuuliainen koira radalla. Bitti kuunteli ja
seurasi ohjaustani radalla silmät ja korvat tarkkoina.
Tarkkaavaisuus söi nopeutta, mutta puomin kontakteja lukuun
ottamatta radat olivat usein lähes virheettömiä. Bitti pienokainen
pääsi muutaman kisan verran uransa lopulla kisaamaan mineissä.
Vauhti radoilla kasvoi, vaikka koira oli silloin jo yli 9-vuotias.
Millainen
on taustasi kouluttajana ja mitä ajatuksia sinulla on
kouluttamisesta?
Koulutustaustani
on ihmiskouluttamisessa. Olen opettanut Tampereen teknillisessä
yliopistossa 15 vuotta. Lisäksi olen hiihtovalmentaja. Agilitya
koulutin jo 2005, eli vuotta ennen kuin oma ensimmäinen koirani edes
syntyi. Agilityssa olen kouluttautunut suorittamalla kaikki Sagin
koulutustarjonnan kurssit. Korkein “oppiarvoni” on Tason 2
agilityvalmentaja.
Valmennuksissa
pyrin löytämään koirakoiden vahvuudet ja niitä hyödyntämällä
vahvistamaan heidän onnistumisiensa todennäköisyyttä.
Bitti |
Millainen
kouluttaja olet?
Olen
kuunteleva ja kannustava. Käytän narratiivista lähestymistä
suorituksen analyysissä. Ohjaaja saa itse oivaltaa, koska silloin
oppiminen on tehokkaampaa. Myös muut ryhmäläiset toimivat
vertaiskouluttajina ideoiden toimivia ratkaisuja ratojen
ongelmakohtiin. Valmennuksessa en keskity ohjaustekniikoihin, eli
siihen mitä ohjaaja tekee, vaan koiran reittiin / linjoihin eli
siihen, mitä koiran halutaan tekevän radalla.
Mikä
on parasta kouluttamisessa?
Koulutus
on minulle yksi kiinnityspiste agilityyn ja yhdistystoimintaan. Tämä
on myös yksi keino pitää yllä omaa tuntumaa lajiin, vaikka en
itse treenaa enkä kisaa tällä hetkellä. Parasta
agilityvalmennuksessa on se, että näkee oman ryhmän edistyvän.
Mikä
on parasta agilityssa?
Parhaimmillaan
agility on henkeäsalpaavaa ohjaajan ja koiran yhteistyötä. On
upeaa nähdä, että erilaiset koirakot voivat menestyä lajissa.
Olet
lähtenyt kouluttautumaan tuomariksi, mikä sai sinut kiinnostumaan
tuomaroinnista?
Olen
innostuja ja periksiantamaton päämääräni suhteen. Olin vuoden
2004 syksyllä epävirallisissa agilitykisoissa katsojana. Ihastuin
heti siihen, mitä kaikkea tuomarin tehtäviin kuului. Päätin
silloin, että minusta tulee joskus tuomari. Sain pääsyvaatimukset
kasaan niin, että pääsin vuoden 2013 tuomarikurssille.
Millaista
on olla tuomari?
Agilitytuomarin
tehtävä on kokonaisuutena vaativa. Pitää jaksaa olla tarkkana
koko tuomarointirupeama, joka saattaa kestää jopa kahdeksan tuntia.
Sitä ennen ja/tai sen jälkeen on vielä autolla ajoa. Pisimmillään
olen tehnyt tuomarointimatkan Porista Varkauteen (390km/suunta)
yhtenä vuorokautena. Kotona oli sen jälkeen väsynyt olo.
Tuomarina
pääsee vaikuttamaan lajin kehitykseen monipuolisesti. Olemalla
mukana sääntökehitystyössä voi luoda lajin tarkkoja
suuntaviivoja. Omalla ratasuunnittelulla pystyy vaikuttamaan siihen,
minkälaisena haluaa nähdä agilityn. Itse suosin vauhdikasta
ratasuoritusta ja ohjaajan luottamusta koiran taitoihin. Radoilleni
tyypillistä on se, että koiran itsenäiset kontaktit ja pujottelu
helpottavat ohjaajan työskentelyä.
Joskus
tuomaroidessa tekee mieli sanoa rataantutustumisessa, älkää nyt
menkö sitä puolta, sieltä tulee hylkyjä, mutta niinhän ei
tuomari tee.
Näiden
muutaman tuomarointivuoden jälkeen osaa arvostaa jo eri asioita kuin
aluksi. Enää paras buffetti ei ole makein ;-) Tuomarointipäivän
ruokailu ei ole aina ihan ravitsemusoppien mukaista, mutta pieniä
annoksia, vaikka sitten mokkapaloja ja voileipiä, pitkin päivää
on parempi, kuin iso lautasellinen ruokaa kerran keskellä päivää.
Arjessa ruokavalioni on lähes perunaton ja pastaton, mutta kisoissa
syön kyllä keittoja ja kiusauksia. Ilahduttavasti muutamat
kisajärjestäjät ovat huomioineet tämän lihaisalla tai
juustoisella salaatilla. Onpa kerran tullut catering-palvelusta
minulle lämmitysvalmiit annokset, joissa oli hirvilihapullia ja
haukimureketta höyrytetyillä kasviksilla.
Millaisena
näet agilityn tulevaisuuden kilpailijana, tuomarina ja kouluttajana?
Tulevaisuudessa
kilpailijan
roolissa koiran osaaminen ja ohjaajan liikkuminen ovat keskiössä.
Koiran kouluttamisessa on nyt aivan eri taso kuin tutustuessani
lajiin. Iloisuus tekemisessä on tärkeää.
Tuomarina
haluan nähdä radalla huikeita suorituksia ja tiukkaa taistelua,
mutta iloisella mielellä. Ohjaajan vastuu siitä, että koira menee
radalla turvallisesti, on tärkeää. Haluan välittää sitä
viestiä, että tuomari suunnittelee radan turvalliseksi tiettyä
reittiä pitkin. Ohjaajan pitää osata arvioida parasta reittiä
miettiessään se, miten oma koira liikkuu siellä.
Kouluttajana
näen toivottavasti tulevaisuudessa valmennettavieni kehittyvän
edelleen ja menestyvän kisoissa ja saavan agilitysta iloa elämäänsä.
Paras
muisto kisaajana, tuomarina ja kouluttajana?
Hyviä
muistoja on niin paljon, että niistä yhden nostaminen muiden
yläpuolelle on vaikeaa.
Agirodussa Ylöjärvellä vuonna 2008 |
Kisaajana
minulla on kolme momentumia, kuten Tami sanoisi. Otan niistä
varhaisimman, jota ei tarvitse selittää myöskään niin paljon
kuin kahta muuta. Ylöjärven Agirotu 2008 ja siellä FAO-rata Pasi
Tannerin tuomaroidessa. Bitti saavutti sijan 4 kisassa, jossa oli
tuolloin hurja osallistujamäärä, yli 100.
Tuomarina
parhaat hetket ovat niitä, jotka todella liikuttavat. Ne ovat niitä,
joissa ohjaaja on koiransa kanssa samassa kuplassa tsempaten toinen
toisiaan. Poimin tähän VAS:n kisoista, muistaakseni vuodelta 2015,
vanhemman herran, joka hylkääntymisen jälkeen tsemppasi koiraansa
loppusuoralla yleisön taputtaessa ja hurratessa. Se oli agilityn
yhteisöllistä iloa ja myötäelämistä.
Kouluttajana
hienoja kokemuksia on ollut ne hetket, jolloin omat valmennettavat
ovat nousseet osaamisessa ja suoritusvarmuudessa uudelle tasolle.
Näistä poimin Porista Wecan ajoilta Pirjo Ekholmin ja samojedi
Rosen. Vuosien yhteisen aherruksen jälkeen Rose sai vauhtia ja
varmuutta niin, että he nousivat kolmosluokkaan.
Haastattelun toteutti Meri Johansson
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti